
Maisema-arkkitehtuuri ja asuinalueiden kaupunkivihreän kehitys 1940-2000
Ranja Hautamäki
Vihreys ja luonnonläheisyys ovat erottamaton osa Suomen kaupungistumisen kertomusta ja sodanjälkeisen hyvinvointi-Suomen rakentamista. Kaupunkivihreä – lähimetsät, puistot ja pihat– ovat tarjonneet virkistysmahdollisuuksia ja tehneet kaupungeista monella tapaa kauniimpia ja asuttavampia ympäristöjä sekä ihmisille että muille lajeille. Näitä ympäristöjä on ollut muovaamassa etenkin maisema-arkkitehtien ammattikunta, joka on luonut edellytyksiä vihreydelle ja luonnonoloja huomioonottavalle rakentamiselle.
Maisema-arkkitehtuuri ja kaupunkivihreän muuttuvat suunnitteluperiaatteet
Maisema-arkkitehtuuri pyrkii yhdistämään esteettisiä, ekologisia ja toiminnallisia tavoitteita kaupunkiympäristössä. Se on suunnittelua luonnon ehdoilla, ja keskeisenä tavoitteena on viihtyisämpi ja kestävämpi ympäristö. Maisema-arkkitehtuuri on muuttuvuuden taidetta, jonka olennaisena osana on aikaulottuvuus. Maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan ja vuosikymmenten myötä kasvillisuuden kasvaessa. Maisema onkin jatkuvassa muutoksessa – samoin myös maisema-arkkitehtuuri, joka heijastaa eri aikakausien muuttuvia tarpeita ja ihanteita.
Maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkivihreän kehityksessä voidaan tunnistaa erilaisia vaiheita ja suunnitteluperiaatteita 1940-luvulta 2000-luvulle. Näihin ovat vaikuttaneet kaupunkisuunnittelun erilaiset pyrkimykset tuottaa hyvää elinympäristöä – milloin luonnonläheistä kaupunkia 1940–1950-luvulla, milloin taas tiivistä ja urbaania ruutukaavaa 1960–1970-luvulla. Kaupunkivihreä on saanut myös erilaisia maisema-arkkitehtonisia sisältöjä. Välillä on painotettu esteettisiä piirteitä, välillä taas toiminnallisuutta tai ekologisuutta, jonka merkitys on kasvanut erityisesti 1990-luvulta lähtien. Myös muotokieli on muuttunut: metsäkaupungissa suosittiin luonnonmukaisia muotoja ja ruutukaupungissa taas tiukan geometrisia linjoja. Kaupunkivihreän erilaiset ominaispiirteet ovatkin keskeinen osa kaupunkikuvaamme ja kulttuuriympäristöämme. Ne ovat vihreää kulttuuriperintöä, jota tulee vaalia.
Seuraavassa esitellään maisema-arkkitehtuurin erilaisia suunnitteluperiaatteita, jotka ovat muovanneet suomalaisia asuinalueita 1940-luvulta 2000-luvun alkuun. Artikkelin esimerkit ovat pääkaupunkiseudulta, mutta esitellyt suunnitteluperiaatteet näkyvät eri puolilla maata.
Moderni maisema-arkkitehtuuri yhdistyy lähiörakentamiseen – kaikki alkoi Tapiolasta
Tapiolan puutarhakaupunki oli edelläkävijä, joka avasi ovet suomalaiselle maisema-arkkitehtuurille ja kaupunkivihreän suunnittelulle. Vaikka Tapiolan arkkitehtuuria tunnetaan laajasti, sen maisema-arkkitehtuuri on jäänyt kuitenkin vähemmälle huomiolle.1 Tapiola oli ensimmäinen suomalainen asuinalue, jonka suunnitteluun puutarha- ja maisema-arkkitehdit osallistuivat laajamittaisesti arkkitehtien ja insinöörien rinnalla. Tapiolaa suunnittelivat nuoret puutarha-arkkitehdit, muun muassa Nils Orénto, Onni Savonlahti, Maj-Lis Rosenbröijer, Carl-Johan Gottberg ja Jussi Jännes, joka oli heistä kaikkein tuotteliain.2
Tapiola osoitti, miten luonnonläheisyys ja moderni maisema-arkkitehtuuri yhdistyivät suomalaiseen lähiörakentamiseen. Sen ensimmäistä vaihetta kaavoittaneen O-I Meurmanin mukaan kaupunkisuunnittelun tavoitteena ei ollut enää sijoittaa ”puistoja kaupunkeihin", vaan "kaupungit puistoihin", joissa tontit ja rakentamattomat alueet sulautuivat suureksi yhtenäiseksi puistokaupungiksi.3 Suunnittelun lähtökohtana oli olemassa olevan luonnon huomioon ottaminen. Kallioiset alueet, jotka eivät soveltuneet asuinrakentamiseen, jätettiin luonnontilaan. Hagalundin kartanon entiset niityt muutettiin puistoiksi. Puistoilla ja luonnonläheisyydellä haluttiin tarjota parempaa elämää erityisesti lapsiperheille.4 Tapiolan puutarhakaupunki luotiin vastakohdaksi keskustan ahtaille kivitalokortteleille sekä monotonisille omakotialueille, joita Heikki von Hertzen kritisoi voimakkaasti pamfletissaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme (1945).
Leimuniityn ja Silkkiniityn näyttävät puistot
Tapiolan maisema-arkkitehtuurin tunnetuimpana esimerkkinä on Jussi Jänneksen 1950-luvun lopulla suunnittelema Leimuniitty, joka sijoittui Tapiolan sisääntuloväylän varrelle, liikenneympyrän kupeeseen (ks. pääkuva). Leimuniityn nimi viittaa sen kirkasvärisiin ja geometrisiin leimukukka- ja pensasistutuksiin, joiden tarkoituksena oli toimia puutarhakaupungin tervetulotoivotuksena ja katseenvangitsijana. Leimuniityn maisema-arkkitehtuuri oli näyttävää ja erottui selvästi luonnonympäristöstä. Vaikka puiston muotokieli pyrki erottautumaan, samalla viheralue kuitenkin sovitettiin maastonmuodoiltaan hyvin huolellisesti ympäröivään maisemaan.5
Tapiolan toinen suuri puisto, vuonna 1960 suunniteltu Silkkiniitty,
oli Leimuniityn tavoin rakennettu entiselle niitylle. Toisin kuin
katseenvangitsijaksi suunniteltu koristeellinen Leimuniitty, Jännes
hahmotteli Silkkiniityn rauhalliseksi oleskelupuistoksi, jossa oli vain
vähän rakenteita eikä varsinaisia huomiota herättäviä istutuksia. Avaraa
nurmikenttää oli kuitenkin mahdollista käyttää monenlaiseen oleskeluun
ja peleihin. Puiston keskiosaan suunniteltu pyöreä vesiallas soveltui
lasten leikkeihin, ja reunalle sijoitettiin palstaviljelyalue perheiden
puutarhaviljelyyn.6
Metsälähiö – luonnonläheistä asumista metsän keskellä
Tapiolan perintö jatkui metsälähiöissä, joita rakennettiin taajamia ympäröiviin metsiin eri puolille Suomea 1960–1970-luvuilla. Metsäkaupunkia pidetään lähtökohtaisesti hyvin suomalaisena kaupunkiasumisen mallina.7 Siinä sovellettiin puutarhakaupungin periaatteita, mutta korostettiin ennen kaikkea metsäluontoa, ei suuria puistoja Tapiolan tapaan. Luonnonläheisyydellä ja erityisesti metsällä oli symbolista merkitystä aikana, jolloin kaupungistuminen kiihtyi ja väestö muutti maalta kaupunkeihin.8 “Koti luonnossa” oli side entiseen elämänpiiriin tai paremman elämän mahdollisuus kantakaupungin ahtaissa ja puutteellisissa oloissa asuvalle työväestölle. Samalla luonnonläheisyys oli myös ekologinen ja esteettinen ihanne: rakennusten sijoittamisessa otettiin huolellisesti huomioon maisema, maastonmuodot ja ilmansuunnat. Metsäistä ympäristöä pyrittiin säilyttämään mahdollisimman paljon ja rakennukset sijoittamaan metsän lomaan puita säilyttäen.9
Vuosaaren metsäpihat
Helsingin Vuosaaressa asuinrakennukset sulautuivat osaksi metsämaisemaa. Vuosaaren suunnittelu käynnistyi 1950-luvulla ja alue liitettiin Helsinkiin 1966. Kuten Tapiolassa, täälläkin päämääränä oli säilyttää ja korostaa alueen olemassa olevaa luontoa: kallioita, metsää ja vanhoja viljelysmaita. Korkeimmat kallioalueet ja alavimmat laaksot säästettiin puistoiksi, kerrostalorakentaminen sijoitettiin rinteisiin, ja peltoaukeiden reunoille rakennettiin rivitaloja. Metsä toimi asuinalueen runkona, muodosti laajan keskuspuiston ja jatkui pihoille luoden alueelle ominaisia metsäpihoja.10
Alueen maisemasuunnitteluun kiinnitettiin erityistä huomiota. Suurimman rakennuttajan Asuntosäästäjät ry:n palkkaamana suunnittelijana toimi maisema-arkkitehti Katri Luostarinen. Hän arvosti erityisesti suomalaista luontoa ja edusti näkemystä, jonka mukaan paikan alkuperäisten luonnonpiirteiden tuli toimia suunnittelun lähtökohtana. Maisema-arkkitehdin kädenjäljen tuli olla lähes huomaamaton. Tämä näkyy selvästi Vuosaareen suunnitelluissa pihoissa, joissa pyrittiin metsän säästämiseen ja metsäluonnon täydentämiseen. Tästä kertovat esimerkiksi pihasuunnitelmiin merkityt luonnehdinnat: “ahoniitty”, “saniaisia ja muuta metsänpohjakasvillisuutta” ja “kuivan kankaan kasvillisuutta”. Luonnonkasvien käyttö viherrakentamisessa oli uutta. Luonnonkasveja ei ollut mahdollista hankkia taimistoilta, ja sen vuoksi niitä siirrettiin metsästä, kylvettiin siemenistä tai tilattiin metsätaimina.11
Oik.: Vuosaaressa metsä jatkui pihoille, esimerkkinä Kivisaarentie 12. Eeva Rista, 1970, Helsingin kaupunginmuseo.
Kompaktikaupungin sosiaalinen ja tiivis vihreys
Kaupunkisuunnittelun ihanteet tekivät 1960-luvun lopulla täyskäännöksen, kun tiivis kompaktikaupunki korvasi väljän metsälähiön. Suomeen rakennettiin 1970-luvulla ennen näkemätön määrä betonilähiöitä, jotka vastasivat kasvavaan asuntopulaan ja maalta kaupunkiin muuttaneen väestön asuttamiseen. Kehitystä vauhdittivat teollistuminen ja rakentamisen tehostamis- ja rationalisointivaatimukset, jotka johtivat elementtitekniikalla toteutettuihin entistä suurempiin aluekokonaisuuksiin.12
Kompaktikaupunki tähtäsi uudenlaiseen kaupunkikulttuuriin ja toimiviin palveluihin, joiden nähtiin puuttuvan väljistä metsäkaupungeista. Tunnuslause “kompaktikaupunki on kontaktikaupunki” ilmensi kaupunkisuunnittelun pyrkimyksiä luoda yhteisöllisyyttä ja tiloja kohtaamiselle. Tavoitteena oli luoda sosiaalisesti aktiivinen kaupunkiympäristö, joka edistäisi ihmisten välisiä kohtaamisia ja vuorovaikutusta, "positiivisia konflikteja".13
Myös suhde luontoon ja vihreyteen muuttui. Kun metsäkaupungissa rakennukset sijoitettiin orgaanisesti maisemarakennetta ja topografiaa noudattaen, kompaktikaupungin moduuliruudukko muodosti maiseman kanssa kontrastin, joka parhaimmillaan loi kiinnostavan vuoropuhelun, mutta monesti jätti suurelta osin huomioimatta rakennuspaikan luontotekijät. Puutarha- ja metsäkaupungin luonnonläheisyyden sijaan korostettiin viheralueiden ja pihojen toimintoja ja niiden monipuolisuutta sekä saavutettavuutta.14
Matinkylän ruutukaavoitettua vihreyttä
Matinkylän tiivis ruutukaava ja elementtikerrostalot symboloivat tehokkuuden aikakauden olennaisia ja myöhemmin voimakkaasti kritisoituja pyrkimyksiä. Kompaktikaupungin lähiöissä oli kuitenkin paljon hyviä tavoitteita. Matinkylä, kuten monet muut sen ajan betonilähiöt, suunniteltiin käveltäväksi ja liikennejärjestelyiltään turvalliseksi asuinalueeksi, jossa autot ja jalankulkijat oli erotettu toisistaan.15 Keskeisinä jalankulkureitteinä ja ruutukaavan rytmittäjinä olivat kaupunginosaa halkaisevat raitit.
Vihreään ja väljään Tapiolaan ja Vuosaareen verrattuna Matinkylä oli kivisempi ja asemakaavaltaan ankarampi, mutta betonilähiön ruutukaavaan mahtui kuitenkin myös luontoa. Hyvänä esimerkkinä on Matinkylän Matinmetsä, jonka maisemasuunnittelusta vastasi maisema-arkkitehti Leena Iisakkila. Iisakkila pyrki säästämään korttelipihoilla mahdollisimman paljon olemassa olevaa metsää ja kallioita.16 Hän toi pihoille myös tunnistettavaa maisema-arkkitehtuuria, esimerkiksi köynnöskatoksia, joihin oli yhdistetty pihan leikki- ja oleskelutoimintoja. Lasten tarpeet olivat etusijalla, ja lasten leikkialueiden suunnittelua pyrittiin monipuolistamaan ja ohjaamaan erityisillä suunnitteluohjeilla.17
Oik.: Leena Iisakkilan suunnittelema Anjankuja 3 (1972–73) on havainnollinen esimerkki pihasta, jossa metsä on säilytetty osana pihamaisemaa. Pergolarakenteeseen lähelle rakennuksia koottiin pihan leikkitoiminnot ja oleskelu. Arkkitehtuurimuseo.
Ekologisen kaupungin luonnonmukainen vihreys
Kompaktikaupunki ja sen tuottamat betonilähiöt saivat osakseen voimakasta kritiikkiä ja kaupunkisuunnittelu etsi uutta suuntaa. 1980-luvun lähiöt pyrkivät irti yksitoikkoisesta ruutukaavasta ja hakivat monimuotoisempaa ja viihtyisämpää kaupunkirakennetta, jolloin myös ympäristönsuunnittelun merkitys kasvoi.18
Ympäristönsuunnittelu sai erityisen sysäyksen 1980-luvun lopulla, kun kestävän kehityksen periaatteet julkaistiin YK:n asettaman Brundtlandin komission julkaisemassa Yhteinen tulevaisuutemme -raportissa vuonna 1987. Kestävä kehitys korosti ekologista suunnittelua, jonka tavoitteena oli luonnonvarojen kestävä käyttö ja ekologisesti kestävä elämäntapa. Maisema-arkkitehtuurilla oli tässä tärkeä rooli.
Eko-Viikin hulevesipuistot
Helsingin Eko-Viikin kaupunginosasta tuli 1990-luvulla kestävän kaupunkirakentamisen näyteikkuna. Viikissä haluttiin osoittaa, että ekologisen kestävyyden tavoitteet voivat synnyttää paitsi ympäristöystävällistä myös urbaania, sosiaalisesti sekoittunutta ja asumismuodoiltaan monipuolista asuinympäristöä.19Ekologinen kaupunki esitettiinkin puutarha- ja metsäkaupungin sekä kompaktikaupungin onnistuneena yhdistelmänä, jossa tiiveys yhdistyi ekologisiin tavoitteisiin.20
Vuonna 1997 valmistuneessa asemakaavassa asuinalue perustui sormimaiseen sommitelmaan, jossa vihersormet tunkeutuivat tiiviisti rakennettujen alueiden väliin ja loivat yhteyden laajoille viheralueille ja pelloille asuinalueen ulkopuolella. Kaavan mukaan “Raja luonnon ja korttelipihojen välillä on liukuva, luonnon biotoopit työntyvät kaupunkiin ja muuttuvat asteittain kulttuuribiotoopeiksi”.21
Viikissä otettiin tärkeitä kehitysaskelia myös hulevesien hallinnassa. Tonteille rakennettiin hulevesipainanteita ja avokouruja, joita pitkin sadevesi ohjautui vihersormiin ja sitä kautta ympäröiville viheralueille. Peltoalueen poikki kulkenut oja muutettiin luonnonmukaisesti mutkittelevaksi puroksi, johon rakennettiin pohjapatoja, lammikoita ja tulvatasanteita. Eko-Viikissä kokeiltiin myös uusia pihatoimintoja, esimerkiksi asukkaiden kasvimaita, joita varten rakennettiin kastelupumput.22
Oik.: Viikinoja muutettiin luonnonmukaisesti mutkittelevaksi puroksi, joka toimi osana alueen hulevesien hallintaa. Jyrki Sinkkilä.
Kohti tulevaisuuden vihreää kaupunkia
Ekologisen suunnittelun ja maisema-arkkitehtuurin rooli on edelleen kasvanut 1990-luvun jälkeen. Hulevesien hallinnan lisäksi kaupunkivihreä vastaa moniin muihin ympäristöongelmiin, etenevään luontokatoon ja kiihtyvän kaupungistumisen kielteisiin seurauksiin. Kaupunkikasvillisuus lisää luonnon monimuotoisuutta tarjoamalla elinympäristöjä lajistolle. Vihreän merkitys kasvaa myös fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin lähteenä.
Kasvavat kaupunkiseudut ovat 2000-luvulla voimakkaasti tiivistyneet, ja viheralueiden asema on ollut monesti sen vuoksi uhattuna. Kaupunkivihreä ja sen tarjoamat monenlaiset hyödyt tulisi nähdä kaupunkien voimavarana ja hyvän ympäristön elinehtona. Vihreyden ja kaupungin kasvun yhteensovittaminen onkin kaupunkisuunnittelun keskeisiä tehtäviä tulevaisuudessa. Tähän tarvitaan kaupunkiemme vihreän kulttuuriperinnön ja eri aikakausien omaleimaisen maisema-arkkitehtuurin tunnistamista, säilyttämistä ja vaalimista.
Kirjoittaja
Ranja Hautamäki toimii maisema-arkkitehtuurin professorina Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Artikkeli perustuu hänen tutkimuksiinsa kaupunkivihreästä historiallisena ilmiönä ja ajankohtaisena suunnittelukysymyksenä.
Artikkeli on julkaistu vuonna 2025.
Lähteet
Espoon kauppalan asemakaavaosasto 1971. Asemakaavan selostus: Espoo: osa 23. kauppalanosaa: korttelit 23016–23035 (Matinmetsä). Espoon kauppala.
Hakaste, Harri 2004. Eko-Viikki: Tavoitteet, toteutus ja tulokset. Helsinki: Helsingin kaupunki, Ympäristöministeriö.
Hautamäki, Ranja, & Donner, Julia 2019. Kaupungin muuttuvat luonnot. Tahiti, 9(2). https://doi.org/10.23995/tht.88067
Hautamäki, R. & Donner, J. 2021. Modern living in a forest - landscape architecture of Finnish forest suburbs in the 1940s-1960s. Geografiska Annaler: Series B, Human Geography. https://doi.org/10.1080/04353684.2021.1989320
Hautamäki, Ranja 2022. From sparse to compact city - shifting notions of nature in post-war residential landscapes in the Helsinki region. Planning Perspectives, 37(6), 1179–1203. https://doi.org/10.1080/02665433.2022.2036224
Hautamäki, Ranja; Donner, Julia & Taipale, Aada 2024. Kompaktikaupungin tuntematon maisema – Espoon Matinkylän suunniteltu ja yhdessä tuotettu maisema-arkkitehtuuri 1970–1980-luvuilla. Yhdyskuntasuunnittelu, 61(2), 97–121. https://doi.org/10.33357/ys.128925
Helsingin kaupunki 1971. Itä-Pasila, Asemakaavan selostus 6688.
Helsingin kaupunki 1997. Viikki, Ekologinen koerakentamisalue, asemakaavan selostus.
Hirvensalo, Virpi 2006. Modernin kaupungin luonto muutoksessa - kahdeksan esimerkkiä suomalaisesta asuinaluesuunnittelusta. Turku: Turun yliopisto.
Iisakkila, Leena 2000. Maisema-arkkitehti ajan virrassa - maisema-arkkitehdin töitä ja ajatuksia neljän vuosikymmenen ajalta. Helsinki: Puutarhaliitto.
Jallinoja, Reijo 1971. ”Itä-Pasilan asemakaavan suunnittelu ja toteutus.” Arkkitehti 1 (1974): 40–41.
Luostarinen, Katri 1951. Puutarha ja maisema. Porvoo: Helsinki: Wsoy.
Mannerla-Magnusson, Meri; Donner, Julia & Raassina, Minna 2016. Tapiola ja sen jälkeinen aika. Metsäpuistoja, nurmiluiskia ja kävelykansia. Unelma paremmasta maailmasta. Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900–1970. Toim. Jyrki Sinkkilä, Julia Donner & Meri Mannerla-Magnusson, 138–156. Helsinki: Aalto Arts Books.
Meurman, Otto-Iivari 1947. Asemakaavaoppi. Helsinki.
Murole, Pentti 1967. Ihmisen kulkemisen suunnittelusta. Arkkitehti 3–4 (1967): 16–19.
Pakkala, Pekka. Asumalähiörakentaminen 1900-luvun jälkipuolella. www.rakennettuhyvinvointi.fi | Asumalähiörakentaminen 1900-luvun jälkipuolella
Ruokonen, Ria 1994. Tapiolan maisemasuunnittelu. Sankaruus ja arki - Suomen 50-luvun miljöö. Toim. Riitta Nikula. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo
Ruokonen, Ria 2016. Maisema-arkkitehtuuri osana kaupunkirakentamista Tapiolassa. Unelma paremmasta maailmasta. Moderni puutarha ja maisema Suomessa 1900–1970. Toim. Jyrki Sinkkilä, Julia Donner & Meri Mannerla-Magnusson, 138–156. Helsinki: Aalto Arts Books.
Saarikangas, Kirsi 2008. Rakennetun ympäristön muutos ja asumisen mullistus. Suomalaisen arjen historia 4. Hyvinvoinnin Suomi. Toim. Kai Häggman, Markku Kuisma, Pirjo Markkola et al., 102-127.Porvoo: Weilin + Göös.
Viitteet
1 Esim. Ruokonen 1994, 2016.
2 Ruokonen 2016, 207, Hautamäki & Donner, 2019.
3 Meurman 1947, 367.
4 Hautamäki & Donner 2019, 10.
5 Hautamäki & Donner 2019, 10.
6 Hautamäki 2022, 10.
7 Hirvensalo 2006, 81.
8 Saarikangas 2008, 31.
9 Hautamäki & Donner 2019, 12–13.
10 Mannerla-Magnusson et al. 2016, 144–145; Hautamäki & Donner 2019, 13.
11 Mannerla-Magnusson et al. 2016, 146; Hautamäki & Donner 2021, 13–14; Hautamäki & Donner 2019, 12–13.
12 Hautamäki & Donner 2019, 14.
13 Murole 1967, 16–17.
14 Hautamäki et al. 2024, 102.
15 Espoon kauppalan asemakaavaosasto 1971, 4.
16 Iisakkila 2000, 43.
17 Hautamäki et al. 2024, 108.
18 Pakkala, www.rakennettuhyvinvointi.fi | Asumisen alueet
19 Hakaste 2004, 46–47.
20 Hautamäki 2022, 16.
21 Helsingin kaupunki, asemakaavan selostus 1997, 6.
22 Hakaste 2004, 26, 29; Hautamäki 2022, 16.